keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Paavo Pesonen haastateltavana


Hienoa musiikkia on mahdollista saada aikaan hyvinkin monenlaisilla soittimilla.
Itselleni kuitenkin läheisin ja mieluisin soitin on aina ja ikuisesti akustinen kitara, joten oli erittäin hienoa päästä jututtamaan sellaisen soittimen todellista taitajaa, Paavo Pesosta, joka juuri julkaisi ensimmäisen albuminsa ja kävi sen julkaisukeikankin soittamassa BluesLovers ry:n Down Home Kivi illassa.



Keikasta voi lukea Jyrki Kallion blogista lisää täältä:
ja katsella Jyrkin upeita kuvia.

Tiedustelin keikan jälkeen Paavolta, onnistuisiko tehdä haastattelua BluesLoversin blogiin, ja suureksi riemukseni asia hänelle sopi, joten pidemmittä puheitta suoraan asiaan:

JK: Alusta on aina hyvä aloittaa, niin kysytään ensin, että mikä Sinut sai innostumaan musiikin soittamisesta ja tekemisestä alun perin?

PP: Olin intohimoinen musiikinkuuntelija jo lapsena. Yläasteen alkuvuosina aloin tuntea tarvetta jollekin täysin uudelle harrastukselle, joten kitaransoitto tuntui luontevalta kokeilulta. Soittaminen rupesi pian tuntumaan ”omalta jutultani”, ja viimeiset 15 vuotta kitara on pysynyt tiukasti käsissäni. Säveltämisestä kiinnostuin vasta paljon myöhemmin. Ensimmäiset omat kappaleeni tein viitisen vuotta sitten.

JK: Viime vuosina on puhuttu ja kirjoitettu paljon siitä millaisessa muutoksen kourissa musamaailma, tai ehkä tarkemmin sanottuna musabisnes on: cd-levyjen myynti laskee, kuin myös mp3:sten, erilaiset netin ”striimauspalvelut” (Spotify, Google Music, Apple Music jne.) ovat kovassa kasvussa ja toisaalta vinyylilevyjen myyntikin on nousussa. Mitä mieltä itse noista asioista olet, ja miten nuo muutokset ovat vaikuttaneet omaan tekemiseesi, vai ovatko lainkaan?

PP: Erittäin hyvä kysymys.

Mitä äänitemyyntiin tulee, olen jo pidemmän aikaa toivonut ns. vinyylibuumin laantumista. Vinyylilevyssä ei formaattina ole vikaa, mutta valitettavasti levyjen valmistamiseen liittyvä ammattitaito ja teknologia tuntuvat suurilta osin kadonneen. Huonosti prässätyt, valmiiksi naarmuiset tai yksinkertaisesti huonosoundiset uudet vinyylilevyt tuntuvat olevan arkipäivää. En yllättyisi, jos nykyvinyylien epätasainen laatu ja korkea hinta romahduttaisivat lähivuosina koko äänitemyynnin. Erityisen harmillisena pidän CD:n suosion samanaikaista hiipumista, sillä useat musiikkityylit todella hyötyvät digitaalisen äänentoiston selkeydestä.

Toisena ongelmana näen digitaalisen musiikin painottumisen suoratoistoon. En pidä Spotifyn kaltaisista suoratoistopalveluista. Huono äänenlaatu (alhaiset bittinopeudet sujuvan tiedonsiirron takaamiseksi) ja yksitoikkoinen, suurten levy-yhtiöiden katalogiin painottuva musiikkikirjasto lienevät ko. konseptin ilmeisimmät puutteet. Lisäksi artisteille toistokertojen pohjalta maksettavat korvaukset ovat todella pieniä.

Digitaalisen musiikkijakelun pelastukseksi on koitunut Bandcamp. Suoratoiston ohella ko. sivustolta voi ostaa hyvälaatuista digitaalista musiikkia sekä fyysisiä tallenteita. Bandcamp on todellinen onnenpotku meille marginaalimuusikoille, sillä sen avulla on mahdollista tavoittaa suurempikin yleisö rajallisin resurssein. Artistit vastaavat itse äänitteidensä myynnistä Bandcampissa, joten ylimääräisten välikäsien puuttuessa artistin osuus myyntituotosta on suurempi.

Huomaan musiikkibisneksen murroksen myös keikoillani. Vinyylilevyjä kysellään jonkin verran. CD-soittimet tuntuvat kadonneen ihmisten kodeista. Useat levyn ostaneet ovat kertoneet hankkivansa sen autokuunteluun. Digitaalinen jakelu on näissä olosuhteissa osoittautunut hyväksi vaihtoehdoksi. Albumiani onkin striimattu ilahduttavan ahkerasti Bandcampissa. CD-painoskin on huvennut mukavasti. Havaintojeni mukaan CD kyllä myy, jos tuote on hyvä ja myyntihinta kohtuullinen.

Paljon puhuttu musiikkibisneksen murros ei siis oikeastaan vaikuta tekemisiini muusikkona. Julkaisen ja jakelen musiikkiani haluamillani tavoilla, enkä yritä laskelmoida eri formaattien kulloisella suosiolla. Minulle oli alusta lähtien selvää, että helmikuussa ilmestynyt esikoisalbumini "Past Comes Back to Haunt You" julkaistaan nimenomaan CD:nä.

JK: Vaikutteista ja itsellesi mieluisimmista soittajista muutamia kysymyksiä:

- ketkä 1920- ja 1930-lukujen akustisen bluesin kitaristeista ovat sinulle mieluisimpia? Varmaankin Blind Willie Johnson, mutta entäs muita?

- oletko miten paljon kuunnellut 1960-luvun brittiläisen "folk revival"-genren akustisen kitaran taitajia kuten Bert Jansch, Davey Graham ja John Renbourn?
Tai ns. "american primitive"-genren mestareita kuten John Fahey, Leo Kottke ja Robbie Basho?

PP: Kuten epäilitkin, Blind Willie Johnson lukeutuu suosikkeihini. Pidän myös Sylvester Weaverin, Furry Lewisin ja Bukka Whiten slidesoitosta. Charley Pattonin musiikissa minuun vetoaa sen poikkeuksellisen vahva intensiteetti. Skip James lienee eniten sävellystyyliini ja musiikilliseen ajatteluuni vaikuttanut blueskitaristi. Mississippi John Hurt oli ensimmäisiä kuulemani pre-war kitaristeja, ja yhä yksi suosikeistani. Pidän myös suuresti Robert Wilkinsin musiikista.

Vähemmän levyttäneiden artistin joukosta löytyy myös todellisia helmiä. Esim. William Moore, Willie Brown ja Sampson Pittman olivat mielestäni täysin kuuluisimpien kollegoidensa veroisia kitaristeja. Myös upeita yksittäisiä kappaleita löytyy runsaasti. Esim. Richard ”Rabbit” Brownin ”James Alley Blues”, Elvie Thomasin ”Motherless Child Blues”, Henry Spauldingin "Cairo Blues" sekä Mississippi Moanerin ”It's Cold In China” ovat ehdottomia suosikkejani.

American Primitive lienee minulle kaikista läheisin musiikkigenre, ja John Fahey suurin yksittäinen musiikillinen vaikuttajani. Pidän American primitivessä erityisesti rootsmusiikin rosoisuuden ja harkitujen sävellysten välisestä kontrastista. Mainitsemiesi nimien ohella myös Suni McGrath, Peter Walker ja Mark Fosson ovat lähellä sydäntäni. Uudempia hyviä American Primitive-kitaristeja on runsaasti. Nathan Salsburg, Glenn Jones ja Daniel Bachman ovat ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia.

Brittiläinen folk-revival ei ole minulle yhtä tuttua. Valtaosa Renbournin ja Janschin tuotannosta löytyy kyllä levyhyllystäni, mutta muuten yleissivistyksessäni on aukkoja. Davey Grahamia olen kuullut varsin rajallisesti, mutta olen pitänyt kuulemastani. Lisäksi Nick Drake on eräitä suosikkejani, vaikkei hän varsinaista folk-revival aaltoa edustakaan. Brittiläisessä folk-skenessä oli paljon hyviä kitaristeja (esim. Richard Thompson ja Martin Carthy), mutta itselleni läheisimmän instrumentaalimusiikin osuus oli melko vähäistä. Ehkä tästä syystä brittiläiset kitaristit ovat jääneet minulle vieraammiksi.

JK: Miten koet levyn ja liven eron? Eli äänitätkö studiossa biisit mahdollisimman pitkälle yhdellä otolla alusta loppuun, ja taas toisaalta, miten lähellä studiossa tallennettuja versioita lauluista haluat pitää niistä keikoilla esitettävät versiot? Ja kuinka paljon soitat biisejä keikoilla ennen kun ne päätyvät levylle?

PP: Mielestäni levytetyn materiaalin tulisi säilyttää tasonsa ja perusajatuksensa myös live-olosuhteissa. En siis suuremmin nauti esimerkiksi ikivihreistä radiohiteistä riisuttuina mies ja kitara -sovituksina. Taiteellisia vapauksia voi toki ottaa, ja innovatiiviset uudelleensovitukset ovat aina positiivinen asia. Esimerkiksi Tom Waits ja Frank Zappa ovat keikoillaan vääntäneet vanhoja kappaleitaan onnistuneesti vaikka millaiseen muotoon.

Suhtaudun sekä levyttämiseen että esiintymiseen tarkkuudella. Treenaan keikkojani varten huolella. Olen kuitenkin opetellut hyväksymään virheet keikkatilanteessa. Elävässä musiikissa saa kaiketi kuulua elon merkkejä. Tärkeintä on, että esitys pysyy koossa, ja yleisö nauttii kuulemastaan.

Esikoisalbumini pohjautuu materiaaliin, jota olen soittanut keikoillani jo muutaman vuoden ajan. Kaikki kappaleet oli todettu toimiviksi live-olosuhteissa, joten levylle päätyivät samat sovitukset. Kappaleet toki muuttuivat paljon vielä demo- ja äänitysvaiheessa, mutta levyn sisältö vastaa hyvin tämän hetkistä keikkasettiäni.

Levyttäessä suhtaudun tarkemmin yksityiskohtiin. Tavoitteenani on tietenkin mahdollisimman hyvä lopputulos, johon pyrin eri tekniikoin. Kuulijaa tuskin ilahduttaa se, että kaikki kappaleet on soitettu kerralla purkkiin, jos esitysten taso on heikko. Käytännössä yritän saavuttaa orgaanisen kuuloisen, mutta huolitellun lopputuloksen. Laboratorio-olosuhteissa syntynyttä "koeputkimusiikkia" on kuitenkaan turha odottaa. Olen siinä määrin teknisesti rajoittunut kitaristi, että tuskin pääsen koskaan täysin eroon virheistä ja soitannollisista epätarkkuuksista.

Yleensä pyrin äänittämään kappaleet kertavedolla. Lyhyet, taukoamattomiin näppäilykuvioihin perustuvat kappaleet on käytännössä pakko purkittaa tällä tavoin. Moniosaiset tai pitkät kappaleet ovat asia erikseen. Esikoislevylläni on joitakin useammasta palasta kasattuja kappaleita. Esimerkiksi voimakkaita dynamiikkaeroja sisältävä ”When the Soil Is Soft Again, oli järkevämpi koostaa kahdesta eri osasta. Myös todella pitkät kappaleet vaativat omat järjestelynsä. Levyltä löytyvä liki kymmenminuuttinen ”Till Morning Clear” olisi ollut todella vaikea äänittää siististi yhdellä otolla. Esitän kuitenkin kaikkia levyn kappaleita samanlaisina sovituksina keikoillani, joten en liiemmin pode tunnontuskia ”palapelimetodista”. Päällekkäisäänityksiä levyllä ei kuitenkaan kuulla. Levyllä soi siis kaiken aikaa vain yksi kitara kerrallaan.

JK: Innokkaana kitaransoiton harrastajana pitää toki udella soittokamoistakin, eli suosikkikitaroistasi kuulisin mieluusti: pitääkö olla vintage-ikäluokan soitin vai kelpaavatko uudemmatkin? Ja onko suosikkimateriaaleja ja kitaran kokoja: O/OO/OOO rungon koot, kannen, sivujen ja pohjan materiaali: mahonkia, kuusta, ruusupuuta vai mitä?

PP: Pidän eniten 000- ja Dreadnought -kokoisista kitaroista. Melodisemmassa soitossa suosin paremman erottelevuutensa vuoksi 000 -kokoa. Dreadnoughtia käytän silloin kun haluan mahdollisimman ison soundin. Dreadnoughtilla on helppo sekoittaa keskenään eri taajuuksia, vapaiden kielten sointia ja kopan pohjakaikua. Näin pystyn tuottamaan vahvan äänimassan, joka parhaimmillaan muodostaa kiinnostavan surround -tyylisen efektin.

Soitinpuista minulla ei ole selvää suosikkia. Pääsääntöisesti kallistun syvemmän ja lämpimämmän soundin puoleen. Ainakin kokomahonki ja kuusi-ruusupuu -yhdistelmä ovat osoittautuneet toimiviksi ratkaisuiksi. Toisaalta minulla on kokonaan koasta tehty 12-kielinen, jonka kirkkaasta soundista pidän todella paljon. Ota tästä nyt sitten selvää... Resonaattorikitaroissa lempimateriaalini ovat messinki ja uushopea (german silver).

Olen suosiolla pysynyt erossa vintagekitaroista. Olen todella tarkka kitaran säätöjen suhteen, ja väärä action tai kielten paksuus häiritsee minua paljon. Vintagekitaroissa on harvemmin säädettävää kaularautaa, joten ihanteellisten säätöjen löytäminen olisi työlästä.

JK Ja entäs kielet, suosikkivahvuudet, materiaali, ja viritykset?

PP: Suosin paksuja kieliä kuusikulmaisella ydinlangalla, sillä tällaiset kielet katkeavat harvoin. Kielet joutuvat koville eri viritysten välillä seilaamisen ja sormiplektrojen käytön vuoksi. Käytän pinnoittamattomia kieliä, niiden muodostamien rikkaiden harmonisten kerrannaisten vuoksi. Syy on osittain myös taloudellinen. En näe tarvetta huomattavasti kalliimmille pinnoitetuille kielille, sillä ne eivät kestä vaihtuvia virityksiä yhtään sen paremmin.

Käytän 6-kielisissä akustisissa kitaroissa D'addarion 013-056 paksuisia settejä. Punosmateriaalin (fosforipronssi, 80/20 tai 85/15) valitsen soitinpuiden mukaan. Resonaattorikitarassa käytän John Pearsen kieliä (setti nro. 790NR). JP:n kielten tiivis punos ja riittävä jäykkyys soveltuvat hyvin slidesoittoon.12-kielisessä käytän fosforipronssikieliä (paksuus 010-047). Selvää suosikkisettiä en ole vielä löytänyt.

Soitan pääsääntöisesti avoimissa virityksissä. Käytän erilaisia duuri, molli ja modaalisia virityksiä. Standardivireessä en soita juuri koskaan. Lempiviritykseni 6-kielisellä on luultavasti avoin D (DADF#AD) ja 12-kielisellä avoin C (CGCGCE) Viime aikoina olen säveltänyt paljon myös avoimessa G-mollissa (DGDGBbD).

JK: Millaista musiikkia nykyään kuuntelet eniten?

PP: Kuuntelen enimmäkseen instrumentaalia akustista kitaramusiikkia (American primitive yms.). Kuuntelen paljon myös vanhaa pohjoisamerikkalaista juurimusiikkia sekä etnomusiikkia. Olen myös hiljattain kiinnostunut vaihtoehtoisemmista musiikkityyleistä (esim. dronesta ja noisesta) sekä kokeellisesta modernista taidemusiikista (minimalismi, Musique concrète jne.). Maailmassa on valtavasti kiinnostavaa musiikkia!

JK: innostuin tästä kommentistasi "Maailmassa on valtavasti kiinnostavaa musiikkia!" ja huomasin unohtaneeni kysyä, että oletko miten paljon kuunnellut afrikkalaisia kitaristeja? Itse löydän sieltä suunnalta koko ajan itselleni entuudestaan tuntemattomia upeita soittajia, viimeisenä löytönäni Djelimady Tounkara, jonka levy "Sigui" on pyörinyt tiuhaan cd-soittimessani (maistiainen: https://www.youtube.com/watch?v=sD7Q0EaMJaw). Toinen suuri suosikkini on Ali Farka Touré, joka lienee se useimmille ensimmäisenä mieleen tuleva afrikkalaiskitaristi.

PP: Kiitos videolinkistä! Tounkaran soitto kuulostaa todella hyvältä. Olen kuunnellut jonkin verran afrikkalaisia kitaristeja, ja pidän afrikkalaisesta kitaramusiikista paljon. Enimmäkseen olen kuunnellut erilaisia kokoelmalevyjä, joten minulla ei ole hirveän kattavaa käsitystä yksittäisten artistien tuotannosta. Ali Farka Touré on itsellenikin tutuin afrikkalaisista kitaristeista. Erinomaisia soittajia ovat myös Afel Bocoum (soittanut mm. Tourén yhtyeessä), N'Gou Bagayoko sekä madagaskarilainen D'Gary, jonka soittotyyli eroaa valtavasti malilaisten kitaristien "maalailevasta" soitosta

JK: Mitäs musiikillisissa tulevaisuudensuunnitelmissa on seuraavaksi?

PP: Lyhyellä tähtäimellä suunnitelmani liittyvät toivottavasti uuteen levyyni. Käytännössä tämä tarkoittaa keikkailua levyn tiimoilta. Pidemmällä tähtäimellä pohjimmaisena tavoitteenani olisi tietysti kehittyä kitaristina ja säveltäjänä. Toivottavasti uutta materiaalia syntyisi jatkossakin.

JK: Paljon kiitoksia kysymyksiini vastaamiseen käyttämästäsi ajasta ja vaivasta sekä kaikkea hyvää jatkossa. Toivottavasti näemme ja kuulemme sinua piakkoin jälleen myös Pirkanmaan seudulla, joko keikalla tai vaikka jossain kirjastossa workshopin tiimoilta

teksti Jari Kukkonen, j.t.kukkonen@gmail.com

kuva © Fabian Munstehjelm

Paavon kotisivut:
ja Bandcamp-sivu:

Käykää ihmeessä tilaamassa Paavon mainio esikoisalbumi !

Artikkelissa mainittuja kappaleita:

Richard "Rabbit" Brown-James Alley Blues

Henry Spaulding - Cairo Blues

The Mississippi Moaner (Isaiah Nettles) - It's Cold In China

Motherless Child Blues by Elvie Thomas, Phantom of American Music:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti