keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Paavo Pesonen haastateltavana


Hienoa musiikkia on mahdollista saada aikaan hyvinkin monenlaisilla soittimilla.
Itselleni kuitenkin läheisin ja mieluisin soitin on aina ja ikuisesti akustinen kitara, joten oli erittäin hienoa päästä jututtamaan sellaisen soittimen todellista taitajaa, Paavo Pesosta, joka juuri julkaisi ensimmäisen albuminsa ja kävi sen julkaisukeikankin soittamassa BluesLovers ry:n Down Home Kivi illassa.



Keikasta voi lukea Jyrki Kallion blogista lisää täältä:
ja katsella Jyrkin upeita kuvia.

Tiedustelin keikan jälkeen Paavolta, onnistuisiko tehdä haastattelua BluesLoversin blogiin, ja suureksi riemukseni asia hänelle sopi, joten pidemmittä puheitta suoraan asiaan:

JK: Alusta on aina hyvä aloittaa, niin kysytään ensin, että mikä Sinut sai innostumaan musiikin soittamisesta ja tekemisestä alun perin?

PP: Olin intohimoinen musiikinkuuntelija jo lapsena. Yläasteen alkuvuosina aloin tuntea tarvetta jollekin täysin uudelle harrastukselle, joten kitaransoitto tuntui luontevalta kokeilulta. Soittaminen rupesi pian tuntumaan ”omalta jutultani”, ja viimeiset 15 vuotta kitara on pysynyt tiukasti käsissäni. Säveltämisestä kiinnostuin vasta paljon myöhemmin. Ensimmäiset omat kappaleeni tein viitisen vuotta sitten.

JK: Viime vuosina on puhuttu ja kirjoitettu paljon siitä millaisessa muutoksen kourissa musamaailma, tai ehkä tarkemmin sanottuna musabisnes on: cd-levyjen myynti laskee, kuin myös mp3:sten, erilaiset netin ”striimauspalvelut” (Spotify, Google Music, Apple Music jne.) ovat kovassa kasvussa ja toisaalta vinyylilevyjen myyntikin on nousussa. Mitä mieltä itse noista asioista olet, ja miten nuo muutokset ovat vaikuttaneet omaan tekemiseesi, vai ovatko lainkaan?

PP: Erittäin hyvä kysymys.

Mitä äänitemyyntiin tulee, olen jo pidemmän aikaa toivonut ns. vinyylibuumin laantumista. Vinyylilevyssä ei formaattina ole vikaa, mutta valitettavasti levyjen valmistamiseen liittyvä ammattitaito ja teknologia tuntuvat suurilta osin kadonneen. Huonosti prässätyt, valmiiksi naarmuiset tai yksinkertaisesti huonosoundiset uudet vinyylilevyt tuntuvat olevan arkipäivää. En yllättyisi, jos nykyvinyylien epätasainen laatu ja korkea hinta romahduttaisivat lähivuosina koko äänitemyynnin. Erityisen harmillisena pidän CD:n suosion samanaikaista hiipumista, sillä useat musiikkityylit todella hyötyvät digitaalisen äänentoiston selkeydestä.

Toisena ongelmana näen digitaalisen musiikin painottumisen suoratoistoon. En pidä Spotifyn kaltaisista suoratoistopalveluista. Huono äänenlaatu (alhaiset bittinopeudet sujuvan tiedonsiirron takaamiseksi) ja yksitoikkoinen, suurten levy-yhtiöiden katalogiin painottuva musiikkikirjasto lienevät ko. konseptin ilmeisimmät puutteet. Lisäksi artisteille toistokertojen pohjalta maksettavat korvaukset ovat todella pieniä.

Digitaalisen musiikkijakelun pelastukseksi on koitunut Bandcamp. Suoratoiston ohella ko. sivustolta voi ostaa hyvälaatuista digitaalista musiikkia sekä fyysisiä tallenteita. Bandcamp on todellinen onnenpotku meille marginaalimuusikoille, sillä sen avulla on mahdollista tavoittaa suurempikin yleisö rajallisin resurssein. Artistit vastaavat itse äänitteidensä myynnistä Bandcampissa, joten ylimääräisten välikäsien puuttuessa artistin osuus myyntituotosta on suurempi.

Huomaan musiikkibisneksen murroksen myös keikoillani. Vinyylilevyjä kysellään jonkin verran. CD-soittimet tuntuvat kadonneen ihmisten kodeista. Useat levyn ostaneet ovat kertoneet hankkivansa sen autokuunteluun. Digitaalinen jakelu on näissä olosuhteissa osoittautunut hyväksi vaihtoehdoksi. Albumiani onkin striimattu ilahduttavan ahkerasti Bandcampissa. CD-painoskin on huvennut mukavasti. Havaintojeni mukaan CD kyllä myy, jos tuote on hyvä ja myyntihinta kohtuullinen.

Paljon puhuttu musiikkibisneksen murros ei siis oikeastaan vaikuta tekemisiini muusikkona. Julkaisen ja jakelen musiikkiani haluamillani tavoilla, enkä yritä laskelmoida eri formaattien kulloisella suosiolla. Minulle oli alusta lähtien selvää, että helmikuussa ilmestynyt esikoisalbumini "Past Comes Back to Haunt You" julkaistaan nimenomaan CD:nä.

JK: Vaikutteista ja itsellesi mieluisimmista soittajista muutamia kysymyksiä:

- ketkä 1920- ja 1930-lukujen akustisen bluesin kitaristeista ovat sinulle mieluisimpia? Varmaankin Blind Willie Johnson, mutta entäs muita?

- oletko miten paljon kuunnellut 1960-luvun brittiläisen "folk revival"-genren akustisen kitaran taitajia kuten Bert Jansch, Davey Graham ja John Renbourn?
Tai ns. "american primitive"-genren mestareita kuten John Fahey, Leo Kottke ja Robbie Basho?

PP: Kuten epäilitkin, Blind Willie Johnson lukeutuu suosikkeihini. Pidän myös Sylvester Weaverin, Furry Lewisin ja Bukka Whiten slidesoitosta. Charley Pattonin musiikissa minuun vetoaa sen poikkeuksellisen vahva intensiteetti. Skip James lienee eniten sävellystyyliini ja musiikilliseen ajatteluuni vaikuttanut blueskitaristi. Mississippi John Hurt oli ensimmäisiä kuulemani pre-war kitaristeja, ja yhä yksi suosikeistani. Pidän myös suuresti Robert Wilkinsin musiikista.

Vähemmän levyttäneiden artistin joukosta löytyy myös todellisia helmiä. Esim. William Moore, Willie Brown ja Sampson Pittman olivat mielestäni täysin kuuluisimpien kollegoidensa veroisia kitaristeja. Myös upeita yksittäisiä kappaleita löytyy runsaasti. Esim. Richard ”Rabbit” Brownin ”James Alley Blues”, Elvie Thomasin ”Motherless Child Blues”, Henry Spauldingin "Cairo Blues" sekä Mississippi Moanerin ”It's Cold In China” ovat ehdottomia suosikkejani.

American Primitive lienee minulle kaikista läheisin musiikkigenre, ja John Fahey suurin yksittäinen musiikillinen vaikuttajani. Pidän American primitivessä erityisesti rootsmusiikin rosoisuuden ja harkitujen sävellysten välisestä kontrastista. Mainitsemiesi nimien ohella myös Suni McGrath, Peter Walker ja Mark Fosson ovat lähellä sydäntäni. Uudempia hyviä American Primitive-kitaristeja on runsaasti. Nathan Salsburg, Glenn Jones ja Daniel Bachman ovat ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia.

Brittiläinen folk-revival ei ole minulle yhtä tuttua. Valtaosa Renbournin ja Janschin tuotannosta löytyy kyllä levyhyllystäni, mutta muuten yleissivistyksessäni on aukkoja. Davey Grahamia olen kuullut varsin rajallisesti, mutta olen pitänyt kuulemastani. Lisäksi Nick Drake on eräitä suosikkejani, vaikkei hän varsinaista folk-revival aaltoa edustakaan. Brittiläisessä folk-skenessä oli paljon hyviä kitaristeja (esim. Richard Thompson ja Martin Carthy), mutta itselleni läheisimmän instrumentaalimusiikin osuus oli melko vähäistä. Ehkä tästä syystä brittiläiset kitaristit ovat jääneet minulle vieraammiksi.

JK: Miten koet levyn ja liven eron? Eli äänitätkö studiossa biisit mahdollisimman pitkälle yhdellä otolla alusta loppuun, ja taas toisaalta, miten lähellä studiossa tallennettuja versioita lauluista haluat pitää niistä keikoilla esitettävät versiot? Ja kuinka paljon soitat biisejä keikoilla ennen kun ne päätyvät levylle?

PP: Mielestäni levytetyn materiaalin tulisi säilyttää tasonsa ja perusajatuksensa myös live-olosuhteissa. En siis suuremmin nauti esimerkiksi ikivihreistä radiohiteistä riisuttuina mies ja kitara -sovituksina. Taiteellisia vapauksia voi toki ottaa, ja innovatiiviset uudelleensovitukset ovat aina positiivinen asia. Esimerkiksi Tom Waits ja Frank Zappa ovat keikoillaan vääntäneet vanhoja kappaleitaan onnistuneesti vaikka millaiseen muotoon.

Suhtaudun sekä levyttämiseen että esiintymiseen tarkkuudella. Treenaan keikkojani varten huolella. Olen kuitenkin opetellut hyväksymään virheet keikkatilanteessa. Elävässä musiikissa saa kaiketi kuulua elon merkkejä. Tärkeintä on, että esitys pysyy koossa, ja yleisö nauttii kuulemastaan.

Esikoisalbumini pohjautuu materiaaliin, jota olen soittanut keikoillani jo muutaman vuoden ajan. Kaikki kappaleet oli todettu toimiviksi live-olosuhteissa, joten levylle päätyivät samat sovitukset. Kappaleet toki muuttuivat paljon vielä demo- ja äänitysvaiheessa, mutta levyn sisältö vastaa hyvin tämän hetkistä keikkasettiäni.

Levyttäessä suhtaudun tarkemmin yksityiskohtiin. Tavoitteenani on tietenkin mahdollisimman hyvä lopputulos, johon pyrin eri tekniikoin. Kuulijaa tuskin ilahduttaa se, että kaikki kappaleet on soitettu kerralla purkkiin, jos esitysten taso on heikko. Käytännössä yritän saavuttaa orgaanisen kuuloisen, mutta huolitellun lopputuloksen. Laboratorio-olosuhteissa syntynyttä "koeputkimusiikkia" on kuitenkaan turha odottaa. Olen siinä määrin teknisesti rajoittunut kitaristi, että tuskin pääsen koskaan täysin eroon virheistä ja soitannollisista epätarkkuuksista.

Yleensä pyrin äänittämään kappaleet kertavedolla. Lyhyet, taukoamattomiin näppäilykuvioihin perustuvat kappaleet on käytännössä pakko purkittaa tällä tavoin. Moniosaiset tai pitkät kappaleet ovat asia erikseen. Esikoislevylläni on joitakin useammasta palasta kasattuja kappaleita. Esimerkiksi voimakkaita dynamiikkaeroja sisältävä ”When the Soil Is Soft Again, oli järkevämpi koostaa kahdesta eri osasta. Myös todella pitkät kappaleet vaativat omat järjestelynsä. Levyltä löytyvä liki kymmenminuuttinen ”Till Morning Clear” olisi ollut todella vaikea äänittää siististi yhdellä otolla. Esitän kuitenkin kaikkia levyn kappaleita samanlaisina sovituksina keikoillani, joten en liiemmin pode tunnontuskia ”palapelimetodista”. Päällekkäisäänityksiä levyllä ei kuitenkaan kuulla. Levyllä soi siis kaiken aikaa vain yksi kitara kerrallaan.

JK: Innokkaana kitaransoiton harrastajana pitää toki udella soittokamoistakin, eli suosikkikitaroistasi kuulisin mieluusti: pitääkö olla vintage-ikäluokan soitin vai kelpaavatko uudemmatkin? Ja onko suosikkimateriaaleja ja kitaran kokoja: O/OO/OOO rungon koot, kannen, sivujen ja pohjan materiaali: mahonkia, kuusta, ruusupuuta vai mitä?

PP: Pidän eniten 000- ja Dreadnought -kokoisista kitaroista. Melodisemmassa soitossa suosin paremman erottelevuutensa vuoksi 000 -kokoa. Dreadnoughtia käytän silloin kun haluan mahdollisimman ison soundin. Dreadnoughtilla on helppo sekoittaa keskenään eri taajuuksia, vapaiden kielten sointia ja kopan pohjakaikua. Näin pystyn tuottamaan vahvan äänimassan, joka parhaimmillaan muodostaa kiinnostavan surround -tyylisen efektin.

Soitinpuista minulla ei ole selvää suosikkia. Pääsääntöisesti kallistun syvemmän ja lämpimämmän soundin puoleen. Ainakin kokomahonki ja kuusi-ruusupuu -yhdistelmä ovat osoittautuneet toimiviksi ratkaisuiksi. Toisaalta minulla on kokonaan koasta tehty 12-kielinen, jonka kirkkaasta soundista pidän todella paljon. Ota tästä nyt sitten selvää... Resonaattorikitaroissa lempimateriaalini ovat messinki ja uushopea (german silver).

Olen suosiolla pysynyt erossa vintagekitaroista. Olen todella tarkka kitaran säätöjen suhteen, ja väärä action tai kielten paksuus häiritsee minua paljon. Vintagekitaroissa on harvemmin säädettävää kaularautaa, joten ihanteellisten säätöjen löytäminen olisi työlästä.

JK Ja entäs kielet, suosikkivahvuudet, materiaali, ja viritykset?

PP: Suosin paksuja kieliä kuusikulmaisella ydinlangalla, sillä tällaiset kielet katkeavat harvoin. Kielet joutuvat koville eri viritysten välillä seilaamisen ja sormiplektrojen käytön vuoksi. Käytän pinnoittamattomia kieliä, niiden muodostamien rikkaiden harmonisten kerrannaisten vuoksi. Syy on osittain myös taloudellinen. En näe tarvetta huomattavasti kalliimmille pinnoitetuille kielille, sillä ne eivät kestä vaihtuvia virityksiä yhtään sen paremmin.

Käytän 6-kielisissä akustisissa kitaroissa D'addarion 013-056 paksuisia settejä. Punosmateriaalin (fosforipronssi, 80/20 tai 85/15) valitsen soitinpuiden mukaan. Resonaattorikitarassa käytän John Pearsen kieliä (setti nro. 790NR). JP:n kielten tiivis punos ja riittävä jäykkyys soveltuvat hyvin slidesoittoon.12-kielisessä käytän fosforipronssikieliä (paksuus 010-047). Selvää suosikkisettiä en ole vielä löytänyt.

Soitan pääsääntöisesti avoimissa virityksissä. Käytän erilaisia duuri, molli ja modaalisia virityksiä. Standardivireessä en soita juuri koskaan. Lempiviritykseni 6-kielisellä on luultavasti avoin D (DADF#AD) ja 12-kielisellä avoin C (CGCGCE) Viime aikoina olen säveltänyt paljon myös avoimessa G-mollissa (DGDGBbD).

JK: Millaista musiikkia nykyään kuuntelet eniten?

PP: Kuuntelen enimmäkseen instrumentaalia akustista kitaramusiikkia (American primitive yms.). Kuuntelen paljon myös vanhaa pohjoisamerikkalaista juurimusiikkia sekä etnomusiikkia. Olen myös hiljattain kiinnostunut vaihtoehtoisemmista musiikkityyleistä (esim. dronesta ja noisesta) sekä kokeellisesta modernista taidemusiikista (minimalismi, Musique concrète jne.). Maailmassa on valtavasti kiinnostavaa musiikkia!

JK: innostuin tästä kommentistasi "Maailmassa on valtavasti kiinnostavaa musiikkia!" ja huomasin unohtaneeni kysyä, että oletko miten paljon kuunnellut afrikkalaisia kitaristeja? Itse löydän sieltä suunnalta koko ajan itselleni entuudestaan tuntemattomia upeita soittajia, viimeisenä löytönäni Djelimady Tounkara, jonka levy "Sigui" on pyörinyt tiuhaan cd-soittimessani (maistiainen: https://www.youtube.com/watch?v=sD7Q0EaMJaw). Toinen suuri suosikkini on Ali Farka Touré, joka lienee se useimmille ensimmäisenä mieleen tuleva afrikkalaiskitaristi.

PP: Kiitos videolinkistä! Tounkaran soitto kuulostaa todella hyvältä. Olen kuunnellut jonkin verran afrikkalaisia kitaristeja, ja pidän afrikkalaisesta kitaramusiikista paljon. Enimmäkseen olen kuunnellut erilaisia kokoelmalevyjä, joten minulla ei ole hirveän kattavaa käsitystä yksittäisten artistien tuotannosta. Ali Farka Touré on itsellenikin tutuin afrikkalaisista kitaristeista. Erinomaisia soittajia ovat myös Afel Bocoum (soittanut mm. Tourén yhtyeessä), N'Gou Bagayoko sekä madagaskarilainen D'Gary, jonka soittotyyli eroaa valtavasti malilaisten kitaristien "maalailevasta" soitosta

JK: Mitäs musiikillisissa tulevaisuudensuunnitelmissa on seuraavaksi?

PP: Lyhyellä tähtäimellä suunnitelmani liittyvät toivottavasti uuteen levyyni. Käytännössä tämä tarkoittaa keikkailua levyn tiimoilta. Pidemmällä tähtäimellä pohjimmaisena tavoitteenani olisi tietysti kehittyä kitaristina ja säveltäjänä. Toivottavasti uutta materiaalia syntyisi jatkossakin.

JK: Paljon kiitoksia kysymyksiini vastaamiseen käyttämästäsi ajasta ja vaivasta sekä kaikkea hyvää jatkossa. Toivottavasti näemme ja kuulemme sinua piakkoin jälleen myös Pirkanmaan seudulla, joko keikalla tai vaikka jossain kirjastossa workshopin tiimoilta

teksti Jari Kukkonen, j.t.kukkonen@gmail.com

kuva © Fabian Munstehjelm

Paavon kotisivut:
ja Bandcamp-sivu:

Käykää ihmeessä tilaamassa Paavon mainio esikoisalbumi !

Artikkelissa mainittuja kappaleita:

Richard "Rabbit" Brown-James Alley Blues

Henry Spaulding - Cairo Blues

The Mississippi Moaner (Isaiah Nettles) - It's Cold In China

Motherless Child Blues by Elvie Thomas, Phantom of American Music:

perjantai 22. joulukuuta 2017

Ismo Haavisto haastattelu


Jatkan ”lauluntekijän juttusilla” teeman alla kulkevaa juttusarjaa, missä haastattelen kotimaisia rootsmusagenren artisteja, jotka levyttävät ainakin suurimmalta osin itse kirjoittamiaan biisejä. Tällä kertaa jututettavana on Ismo Haavisto, joka sai juuri Pirkanmaan Bluesyhdistys-Blues Lovers ry:n jakaman, nykyisin jo käsitteeksi muodostuneen juurimusiikin erikoispalkinnon, eli Jemma-palkinnon.
Ismo Haavisto tunnetaan loistavana huuliharpistina, kitaristina, laulajana ja lauluntekijänä. Tänä vuonna tuli kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun hän esiintyi ensimmäisen kerran blues-keikalla. Merkkivuotta juhlistettiin juhlakonserteilla otsikolla: "The First 30 Years Of Blues". Ismo Haavisto on myös mukana uudessa Aki Kaurismäki elokuvassa "Toivon tuolla puolen".

JK: Alusta on aina hyvä aloittaa, niin kysytään ensin, että mikä Sinut sai innostumaan musiikin soittamisesta ja tekemisestä alun perin?

IH: Meillä soi kotona aina musiikki, lähinnä suomalainen iskelmä. Jos radio ei ollut auki, isän kelanauhoilta tuli musiikkia. Myös automatkoilla soi C-kasetit. Vanhempani eivät siis ole muusikoita. Kolme vuotta vanhempi veljeni Marko oli pienestä pitäen innostunut soittamisesta ja halusi minut mukaan. Neljä-kuusivuotiaana lauloin ja hakkasin mukana matkalaukkua ja peltipönttöjä. Minusta pitikin tulla aluksi rumpali. Kun olin seitsemänvuotias, Marko alkoi innostaa minua kitaransoittoon. Toden teolla  kitaransoitto lähti käyntiin, kun olin kymmenen vanha, Marko siirtyi basson ja sain hänen vanhan Vision-sähkökitaransa käyttööni. Silloin perustin ensimmäisen oman bändin.

JK: Viime vuosina on puhuttu ja kirjoitettu paljon siitä millaisessa muutoksen kourissa musamaailma, tai ehkä tarkemmin sanottuna musabisnes on: cd-levyjen myynti laskee, kuin myös mp3:sten, erilaiset netin ”striimauspalvelut” (Spotify, Google Music, Apple Music jne.) ovat kovassa kasvussa ja toisaalta vinyylilevyjen myyntikin on nousussa. Mitä mieltä itse noista asioista olet, ja miten nuo muutokset ovat vaikuttaneet omaan tekemiseesi, vai ovatko lainkaan?

IH: Täytyy myöntää, että minulle nuo nettipalvelut ovat melko vieraita. Etsin kyllä silloin tällöin jonkun biisi Spotifysta, mutta en ole siellä vielä itse mukana - pitäisi varmaan olla. Blues genressä cd-levyt käyvät vielä melko hyvin kaupaksi. “Uusissa tuulissa” olen siinä mielessä mukana, että tammikuussa 2018 ilmestyvä uusi albumi tulee ulos sekä cd:nä että vinyylinä. Tähän päädyin, osittain fiiliksen ja soundin takia ja osittain siksi, että yhä useammin levynostaja ilmoittaa, että ei halua cd:tä vaan vinyylin.

JK: Miten koet levyn ja liven eron? Eli äänitättekö studiossa biisit mahdollisimman pitkälle yhdellä otolla alusta loppuun, ja taas toisaalta, miten lähellä studiossa tallennettuja versioita lauluista haluat pitää niistä keikoilla esitettävät versiot? Ja kuinka paljon soitat(te) uusia biisejä keikoilla ennen kun ne päätyvät levylle?

IH: Mieluiten soittaisin biisit livenä myös studiossa, mutta se ei ole itsetarkoitus. Esimerkiksi triobiiseihin haluan välillä tehdä komppi- ja soolokitarat erikseen. Myös harppua soitan studiossa mielummin käsissä kuin telineessä, mitä livenä paljon harrastan.
Mutta sitten on taas esimerkiksi slidebiisejä, joissa kitara ja laulu on yhtä puuta. Ne on pakko soittaa livenä.
Kyllä versiot melko pitkälle ovat samanlaisia livenä ja studiossa. Ja jos tosiaan haluaa studiossa soittaa liveottoja, on ne hyvä soittaa keikoilla ainakin kymmenkunta kertaa ennen äänitystä.

JK: Innokkaana (vasenkätisenä) kitaransoiton harrastajana pitää toki udella soittokamoistakin, eli usein kuulee sanottavan että vasurien kannattaisi vain opetella soittamaan oikeakätisesti, koska sitten on mm.kitaroita tarjolla paremmin. Oletko itse aloitellessasi kokeillut soittaa oikeakätisesti?

IH: Mulle oli vasenkätisesti soittaminen alusta asti luontevaa. Vaikka teen yksikätisiä asioita, kuten kirjoitan, oikealla kädellä, vasurisoittaminen oli itsestään selvää. Jo kolmevuotiaana saamaani venäläiseen lelukitaraan käänsimme kielet vasuriksi. Oikeakätisesti soittamisesta ei tullut kyllä mitään. Itse olen sitä mieltä, että siltä puolelta soitetaan, mikä parhaalta tuntuu. Aikoinaan kärsin siitä, että vasurikitaroita oli vähän tarjolla ja jos joku löytyi, hinta oli 30% kalliimpi kuin vastaavassa oikeakätisessä. Vasurin vintage-kitaroista voi nykyäänkin vain haaveilla. Ne ovat keräilykamaa, joiden hinnat ovat pilvissä. Minun arvokkaimmat kitarat ovat oikeakätisistä käännettyjä symmetrisiä malleja. Esimerkiksi Gibson ES-125:ssa potikoiden alla on symbaalihuopaa, etteivät potikat niin helposti kääntyile kainalossa. Nykyään uusia vasurikitaroita on yleisimmissä malleissa mielestäni ihan kattavasti saatavilla, värivaihtoehdot ovat tosin usein vähissä.

JK: Miten kitarat muuten: vintagea, uutta, vai ei väliä, kunhan sopii hyvin käteen ja soi mieluisasti? Millaisia vahvistimia nykyään käytät? Lisäksi slide-kitaran soittajilta tekee mieli kysellä aina myös lempivirityksistä: avoin G, avoin D vai joitain muita?

IH: Vasurina ei voi olla liian ronkeli. Mulla on se Gibson ES-125 vuodelta -56 ja ES-335 vuodelta -88. Molemmat siis oikeakätisiä alunperin. Ensimmäinen vasuri sähkis Squier stratocaster -86 MIJ on edelleen käytössä. Muuten kitarat ovat 2000-luvun tuotantoa.
Vahvistimista 90-luvun alussa ostamani Fender Vibrolux Reverb -73 on edelleen luottopeli. Harppukoneena tietysti Bassman 59’ Reissue on huippu, mutta se on viime aikona ollut lähinnä studiokäytössä. Erittäin hyvä soundi on myös Excelcior halpiskoneessa, josta Fender julkaisi rajoitetun erän muutama vuosi takaperin. Viimeisin löytö on ZT Lunchbox, joka on uskomaton matkavahvistin. Huolimatta siitä, että se on transistorikone ja pienikokoinen, headroomia löytyy.
Kyllä ne nuo kaksi viritystä ovat slidessä pääsääntöisesti käytössä. Viimeisimmän slide-biisin tein kyllä Dm-vireellä.

JK: Soitat huuliharppua myös, aloititko sen soittamisen ennen vai jälkeen kitaransoiton aloittamisen? Miten paljon harjoittelet/olet harjoitellut harppua kitaraan verrattuna?

IH: Huuliharpun aloitin 13-vuotiaana siis muutama vuosi kitaransoiton jälkeen. Harpun myötä löysin Bluesin. Sen jälkeen treenasin kymmenisen vuotta molempia melkolailla yhtä paljon. Nykyään treenaan paljon enemmän kitaraa, erityisesti slidea. Luonnollisesti uudet biisitkin syntyvät usein kitara sylissä. Voi ne toki joskus harppuriffistäkin syntyä.

JK: Esiinnyt hyvinkin monimuotoisten kokoonpanojen kanssa, one-man-bandista big bandiin. Onko jokin kokoonpano muita mieluisampi, vai onko niiden välillä vaihtelu Se Juttu?

IH: Kyllä se vaihtelu virkistää. One-Man-Band on se, joka tekee mahdolliseksi elättää itsensä bluesmuusikkona. Se on ihan oma lajinsa, jonka tekemisestä haaveilin jo teinivuosina. Kuuluuhan se myös olennaisena osana Bluesiin. Soitossa saa mennä omia latuja muista välittämättä, mutta toisaalta ei saa myöskään tukea keneltäkään. Mutta kyllä pelkkä yksinään kiertäminen kyllästyttäisi. Keikkaa on mukava tehdä myös triona. Se on tietyllä tavalla helpompaa ja pääsee soittamaan enemmän kitarasooloja. Tottakai on mukava olla tien päällä kavereiden kanssa. Big Bandin kanssa tekeminen on omalla tavallaan mielenkiintoista. Tietysti on hienoa olla eturivissä, kun torvet soivat moniäänisinä takana. Mutta big bandin kanssa esiintyminen on hieman sitovampaa, koska suurimmasta osasta kappaleista on kirjoitettu tarkat sovitukset. Muissa kokoonpanoissa biisien rakenteet saattavat elää eri iltoina.

JK: Sinua näkee ja kuulee myös Aki Kaurismäen uudessa elokuvassa "Toivon tuolla puolen". Mitenkäs siihen päädyit, ja millainen kokemus siinä mukana olo oli?

IH: Tutustuin Akiin muutama vuosi sitten Lahdessa, kun hän oli paikalla legendaarisen lahtelaisbasistin Kari “Pitkä” Lehtisen muistokonsertissa. Esiinnyin One-Man-Bandina siellä ja annoin Akille levyjä matkaan. Vuoden 2016 elokuussa tuli puhelu, että Aki haluaa minut seuraavaan elokuvaansa ja kuvaukset alkavat kuukauden päästä. Oli jännittävää mennä paikalle kuvauksiin, koska minulla ei ollut selvää kuvaa, mitä tapahtuu. Ensin minut vietiin Atenueumin käytävään, jossa kappale äänitettiin livenä toisella otolla sisään. Sen jälkeen siirryttiin Ateneuminkujalle kuvaamaan. Oli tietysti mielenkiintoista seurata Akin ja kuvausryhmän työskentelyä.  Kuvaussession jälkeen kerkesin vaihtamaan pari sanaa ohjaajan kanssa ja hän kertoi kuulleensa nuoruudessaan ensimmäiset blueslevyt Lahden Möysässä asuessaan. Onhan se suuri kunnia olla mukana mestariohjaajan elokuvassa.

JK: Lauluntekijöiden kanssa keskustellessa kiinnostaa aina kovasti kuulla, millaisia insipiraation ja luovuuden lähteitä/apukeinoja kenelläkin on. Peter Gabriel esimerkiksi kertoi joskus jossain haastattelussa, että kun hänellä on hankaluuksia saada lauluihin sanoituksia aikaan, hän lähtee pitkälle junamatkalle, koska juna on hänelle ympäristö, missä tekstejä alkaa helpommin syntyä. Onko sinulla mitään vastaavia tapoja tai paikkoja, jotka auttavat vaikkapa laulujen sanoitusten valmiiksi saamisessa?

IH: Biisi-ideat syntyvät yleensä työhuoneella. Sanoitukset ovat yleensä se hankalin osa.
Yleensä saan yhden tai kaksi säkeistöä syntymään vaivattomasti ja sitä kautta aiheen laululle. Jatkoa saatan työstää useamman viikon ja usein se johtaa myös ensimmäisten säkeistöjen uudelleen muokkaamiseen. Sanoja saatan pyöritellä keikkamatkalla, bussissa tai vaikka siellä junassa. Usein ne pyörivät päässä myös nukkumaan mennessä ja uni ei meinaa tulla silmään. Mitään selkeää yhtä metodia ei ole. Aiheet biiseihin voivat tulla mistä vaan. Osa on omakohtaisia kokemuksia, osa lähipiirin kokemuksia. Joskus olen saanut biisi-idean lehtiartikkelista, joskus elokuvasta tai TV-sarjasta. Joskus joku hyvä sanonta jää mieleen ja siitä on voinut tehdä biisin.

JK: Millaista musiikkia nykyään kuuntelet eniten?

IH: Täytyy kyllä myöntää, että musiikin kuuntelu jää nykyään liiankin vähäiseksi. Työaika menee biisientekoon, keikkamyyntiin, kirjanpitoon yms. Ehkä osittain vähäinen kuuntelu johtuu siitä, että en enää halua niin paljon imeä muualta vaikutteita musiikkiini, vaan luoda oman kuuloista musiikkia. Mutta silloin kun kuuntelen, kuuntelen pääosin bluesia. Viime aikoina olen kaivanut vinyylilevyjäni uudelleen kuunteluun. Hyllystä saattaa löytyä levyjä, joita en ole kuunnellut lähes 15 vuoteen. Niistä löytyy paljon asioita, jotka aikaisemmin ovat menneet ohi.

JK: Mitäs musiikillisissa tulevaisuudensuunnitelmissa on seuraavaksi?

IH: Kuten tuossa aiemmin mainitsin, uusi levy ”The Blues Has Chosen Me” julkaistaan tammikuussa 2018. Syksy on mennyt sitä työstäessä. Levynjulkkarikeikkoja on buukattu alkuvuodelle.  Andres Rootsin kanssa on tarkoitus jatkaa yhteistyötä keväällä  Suomessa ja myöhemmin kesällä Virossa Elmore Jamesin 100-vuotissyntäreiden teemalla. Lahdessa alkaa helmikuussa pyöriä Rootsklubi Ravintola Virastossa, jota isännöin.

http://www.ismohaavisto.com/

Teksti Jari Kukkonen, j.t.kukkonen@gmail.com


maanantai 4. syyskuuta 2017

BluesLovers ry:n syyskauden jäsenalennukset Tampere-talon konserteista


Näihin konsertteihin saa 3,5 euron alennuksen lipunhinnasta kun muistaa esittää lipun oston yhteydessä Blueslovers ry:n vuoden 2017 punaista jäsenkorttia, ja ostaa lipun joko Tampere-talon lippumyymälästä tai Aplodista, joka löytyy osoitteesta Hämeenkatu 14 B.

https://tampere-talo.fi/tapahtumat/olli-soikkeli-julien-labro/

https://tampere-talo.fi/tapahtumat/lauri-porra-flyover-ensemble/

https://tampere-talo.fi/tapahtumat/blues-caravan-2017/

https://tampere-talo.fi/tapahtumat/samantha-fish/

https://tampere-talo.fi/tapahtumat/elvis-forever-40th-anniversary/


Tampere-talon aulan lipunmyynti on avoinna ma-pe 9-18
sekä aina vähintään kaksi tuntia ennen konsertin alkua:
https://www.tampere-talo.fi/lipunmyynti

Bluesloversin jäseneksi liityt kätevimmin täällä:
http://blueslovers.org/liity.html

Jäseneksi liittyminen onnistuu toki myös Kulttuuriravintola Kiven huippukeikoillamme, joista seuraava vuorossa syyskauden huippuavajaiset:
http://www.blueslovers.org/lauritsen.html

lauantai 18. helmikuuta 2017

Helmikuun loppupuolen huipputapahtumat



Jackie Vensonin kahdenalaisia arvosteluja, ylistäviä ja vielä ylistävämpiä, keränneen keikan jälkeenkin helmikuussa on jäljellä seuraavat ei-kannata-"missata" osaston tilaisuudet:

Kivi-illat jatkuvat huippulaadukkaina,eli Jukka Mäkinen & BluesLovers ylpeänä esittää:
R.J. MISCHO (U.S.A.) with TOMI LEINO TRIO
Down Home Kivi to 23.2.2017!
Kaksi huippumestaria samalla lavalla! R.J. Mischo meets Tomi Leino

Lisätiedot:
http://blueslovers.org/mischo.html

Ja heti tuota seuraavana päivänä Tampere-talossa alan asiantuntijan/harrastajan kommenttia lainatakseni "Suomen paras bändi":

Dalindèo

Pe 24.2. klo 19 Pieni sali
Vuonna 2016 neljännen albuminsa Slavic Souls julkaissut Dalindèo on kuulunut mielenkiintoisimpiin jazzin kärkinimiin yli vuosikymmenen. Slavic Souls jatkaa  väkevästi helsinkiläissekstetin luomaa ajatonta ja ainutlaatuista musiikkityyliä, jossa on kuultavissa vaikutteita häkellyttävän laajalta skaalalta, luvassa on mm. soulia, tangoa, swingiä, Ellingtonia, countrya, Yma Sumacia ja funkia.

Kitaristi-säveltäjä Valtteri Laurell Pöyhösen johtama yhtye on tunnettu energisenä esiintyjänä, joka valloittaa yleisön livetilanteessa kerta toisensa jälkeen. Yhtyeen edellinen levy oli suuren suosion saavuttanut, Jazz-Emmallakin palkittu, Kallio, joka on viime vuosien menestyneimpiä kotimaisia jazzlevyjä.

Kokoonpano:

Valtteri Laurell Pöyhönen, kitara, sävellykset
Pope Puolitaival, saksofoni
Jose Mäenpää, trumpetti ja sähköurut
Pekka Lehti, basso
Jaska Lukkarinen, rummut
Rasmus Pailos, perkussiot

Lipusta 3,50 euron alennus Bluesloversin vuoden 2017 punaista jäsenkorttia esittämällä kun ostat lippusi Tampere-talon lipunmyynnistä tai Aplodista, osoitteesta Hämeenkatu 14B

Eikä tässä vielä kaikki, vaan kuukausi lopetetaan tyylikkäästi jokavuotiseen Blueslovers ry:n ja Sampolan kirjaston yhteistyössä järjestämään workshoppiin, tänä vuonna se on tälläinen:

​JONNE KULLUVAARA BLUES GUITAR WORKSHOP

BluesLovers ry:n ja Sampolan kirjaston yhteistyössä järjestämä BLUES GUITAR WORKSHOP on tapahtuma, jonka vetäjäksi on kutsuttu otsikon mukaisesti Suomen eturivin blues & roots-huippumuusikoihin lukeutuva JONNE KULLUVAARA!

Tiistai 28.2.2017 klo 18.00
Paikka: Sampolan kirjasto
Sammonkatu 2

​Jonne Kulluvaara on yksi kysytyimmistä suomalaisista blueskitaristeista. Hän on soittanut bluesia, soulia ja muuta roots-musiikkia yli 30 vuotta. Tervetuloa blueskitaratyöpajaan Sampolan kirjastoon!
Jonne Kulluvaaran tärkeimmät kotimaiset mentorit ovat olleet Jarkka Rissanen ja Jaakko Heinonen. Muista tärkeistä vaikuttajista mainittakoon Son House, Freddie King, Steve Cropper ja Kenny Burrell.
Akustista country-bluesia Jonne on soittanut duona huuliharpisti-laulaja Juha Kartanon kanssa vuodesta 1993. Duo on kiertänyt Eurooppaa ja julkaissut levyn Blues 'n' Spirit (2003).
Vuonna 1996 Jonne liittyi modernia Chicago-bluesia soittavaan J. Leino & Blues Guysiin, joka oli aikanaan yksi kansainvälisesti arvostetuimpia suomalaisia bluesyhtyeitä. Tuona aikana julkaistiin albumit Don't Hesitate (1997) ja From Now On (2001).
Jonne on myös haluttu muusikko ulkomaisten artistien säestäjänä. Hän on kiertänyt alan huippunimien, kuten Tad Robinson, Bobby Radcliff, Mud Morganfield, R.J. Mischo, Terry Hanck, Steve Guyger, Billy Branch ja West Weston kanssa. Esiintymiskokemusta löytyy sekä Yhdysvalloista että ympäri Eurooppaa.
Tämän päivän monet kotimaiset yhteistyökumppanit ovat Suomi-bluesin kärkinimiä kuten Pepe Ahlqvist, Tomi Leino, Jaakko Heinonen Band sekä Juha Kartano Duo.
Blueskitaratyöpajaan on vapaa pääsy, tervetuloa!

maanantai 30. tammikuuta 2017

BluesLovers ry:n kevätkauden jäsenalennukset Tampere-talon konserteista


Näihin konsertteihin saa 3,5 euron alennuksen lipunhinnasta kun muistaa esittää lipun oston yhteydessä Blueslovers ry:n vuoden 2017 punaista jäsenkorttia, ja ostaa lipun joko Tampere-talon lippumyymälästä tai Aplodista, joka löytyy osoitteesta Hämeenkatu 14 B.

http://www.tampere-talo.fi/joonashaavistotrio

http://www.tampere-talo.fi/dalindeo

http://tampere-talo.fi/musselwhite

http://tampere-talo.fi/postmodernjukebox

http://tampere-talo.fi/eerokoivistoinen

http://www.tampere-talo.fi/ilekallio

http://tampere-talo.fi/tuomomarkus

http://tampere-talo.fi/eveningwithelvis

http://tampere-talo.fi/seagulls

Jos on aikeissa käydä enemmänkin kevään aikana noilla Tampere-talon jazzkeikoilla, sitten ei kannata missata tätä huipputarjousta, mihin tosin ei ole sitten enää Blueslovers-alennusta tarjolla :

JAZZKIMPPA:
Valitse kolme lippua Tampere-talon jazzkevään ohjelmistosta yhteishintaan 60 €
Neljän konsertin jazzkimppa 80 €
http://tampere-talo.fi/jazzkevat





Tampere-talolle iso hatunnosto kotimaisen jazzin runsaalle tarjonnalle kevätkauden aikana, hienoa!

https://www.tampere-talo.fi/lipunmyynti

Bluesloversin jäseneksi liityt kätevimmin täällä:
http://blueslovers.org/liity.html

Jäseneksi liittyminen onnistuu toki myös Kulttuuriravintola Kiven huippukeikoillamme, joista seuraava vuorossa tämä:
http://blueslovers.org/venson.html

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Jemma-palkinto™

No nyt on hienoa. Suomeen on saatu peräti kolmas blues & roots-pohjainen palkintogaala. Pirkanmaan Bluesyhdistys-Blues Lovers ry oli maassamme ensimmäinen taho, joka alkoi jakamaan vuodesta 2008 lähtien nykyisin jo käsitteeksi muodostunutta kansallista ja valtakunnallista juurimusiikin erikoispalkintoa: Jemma-palkintoa™. Viimeisin palkituista on Suomen blues & roots-vientitähti Tomi Leino. Seuraava, sarjassaan yhdeksäs, palkinto jaetaan joulukuun 8. päivä 2016 Down Home Kivessä (Kulttuuriravintola Kivi, Tampere).

Yhdistyksemme sai palkintoidean BluesLoversin uudelleen perustamisen yhteydessä siitä sinänsä hyvin yksinkertaisesta oivalluksesta, että miksiköhän Suomessa ei jaeta alamme tunnustuspalkintoja, vaikka monessa muussa maassa näin tehdään? Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa bluesin johtava pohjoismaa Ruotsi. Toisekseen monen muunkin musiikin saralla jaetaan Suomessa erikoispalkintoja, esim. Emma- ja Femma-gaalan yhteydessä.

Seuraavaksi palkintojen jakovuorossa oli oululainen Ou´ blues ry-yhdistys, joka on jakanut paikallista Mojo-palkintoaan vuodesta 2011 lähtien. Ja viimeisin tulokas tällä saralla on vuodesta 2015 alkaen Finnish Blues Awards (FBA). Tämä viimeksi mainittu on kokoluokassaan suurin,
laajin ja kaupallisin gaala. Korostaisin sitä, että pahamaisen maineen omaava sana ”kaupallinen” ei suinkaan tarkoita tässä yhteydessä mitään huonoa ja väheksyttävää asiaa, vaan kyse on pikemminkin siitä, että FBA:n tavoitteena on muodostaa verkosto, joka toimii hyvin myös kaupallisella puolella. Toisin sanoen gaalan perimmäisenä tarkoituksena on saada kotimaiselle blues & roots-musiikille enemmän kansallista ja ulkomaista näkyvyyttä, tehdä genreä laajemmin tunnetuiksi sekä myös lisätä tietoisuutta alan kotimaisista kansainvälisen tason huippuosaajista, kun taas Mojo- ja Jemma-palkinnon™ tausta on enemmän puhtaasti aatteellinen vailla kaupallista painotusta.

Merkityksellistä on se, että tässä ajatellaan myös tulevien sukupolvien kiinnostusta blues & rootsiin. Tässä yhteydessä voi hienosti todeta, että lähes kaikki Down Home Kiven kävijämme ovat kiinnittäneet vuosien mittaan huomiota siihen seikkaan, että Suomessa on kauttaaltaan maailmanluokan huippuosaajia. Viimeisenä, mutta ei vähäpätöisimpänä seikkana on tietysti se, että jo kauan peräänkuulutettua ns. ”tekemisen meininkiä” halutaan yleisesti vahvistaa entisestään kotomaassamme.

Jemma-palkinnon™ saajat:

2008 Wentus Blues Band (Robban Hagnäs)
2009 Esa Kuloniemi
2010 Pepe Ahlqvist
2011 Hessu Heinonen (Blues Live! Ry:n puheenjohtaja)
2012 Jo’ Buddy (Jussi Raulamo)
2013 Ville ”Lefty” Leppänen
2014 Marjo Leinonen
2015 Tomi Leino
2016 Waldemar Wallenius

Teksti: Aarno Rissanen  aarno.rissanen@gmail.com



https://fi.wikipedia.org/wiki/Blues_Lovers
Julkaistu BluesLove-lehdessä nro 13-14 (1/15), päivitetty 9.11.16
Ensimmäinen Jemma-palkinto™ - kuva Jyrki Kallio

tiistai 8. marraskuuta 2016

Slim Butler haastattelu

Jatkan ”lauluntekijän juttusilla” teeman alla kulkevaa juttusarjaa, missä haastattelen kotimaisia rootsmusagenren artisteja, jotka levyttävät ainakin suurimmalta osin itse kirjoittamiaan biisejä. Tällä kertaa jututettavana Slim Butler, joka julkaisi juuri uuden "Bad Intention" - albumin.



JK: Alusta on aina hyvä aloittaa, niin kysytään ensin, että mikä Sinut sai innostumaan musiikin soittamisesta ja tekemisestä alun perin?

JP: The Beatles ja Jimi Hendrix kolahtivat jo varhain. 70-lukujen alkupuolella kuuntelussa olivat vielä kasetit, joita kavereiden kanssa vaihdeltiin. Radio Luxemburgia kuunneltiin Ylen Heikki Harman ja Jake Nymanin ohjelmien rinnalla. Eka levari tuli meille kotiin 70-luvun puolivälissä. Asan stereoyhdistelmän mukana saatiin The Temptationsin 1990 ja Olavi Virran Parhaat. Temppareista lähti varsinainen mustan musan harrastus. Ola oli muuten vaan kova.
Ekan kitarani, ”Lucky Sevenin”, sain 12-vuotiaana ja naapurin mummojen putkiradiot valjastettiin styrkkareiksi. Hurriganesin ja The Beatlesin biisejä yritin sitten tapailla ihan omin päin ja kavereita matkimalla. Sillä tiellä ollaan edelleen.

JK: Viime vuosina on puhuttu ja kirjoitettu paljon siitä millaisessa muutoksen kourissa musamaailma, tai ehkä tarkemmin sanottuna musabisnes on: cd-levyjen myynti laskee, kuin myös mp3:sten, erilaiset netin ”striimauspalvelut” (Spotify, Google music, Apple music jne.)ovat kovassa kasvussa ja toisaalta lp-levyjen myyntikin on nousussa.
Mitä mieltä itse asiasta olet, ja miten nuo muutokset ovat vaikuttaneet omaan tekemiseesi, vai ovatko lainkaan ?

JP: Fyysisten äänitteiden kaupan alamäki näkyy myös rootsmusiikin suurkuluttajien ostokäyttäytymisessä. Keikoilla levyä menee kuitenkin kaupaksi entiseen malliin. Hyvän äänentoiston arvostajat toki ostavat edelleen cd:n tai vinyylin, kuten itsekin teen.

Itse en kuluta suoratoistopalveluita juuri niiden huonon laadun vuoksi. Kuitenkin striimauspalvelut voivat olla hyödyllinen markkinointiväline artistille. Mahdollisesti ne ovat tulevaisuudessa myös taloudellisesti järkevä työkalu uusia kuulijoita tavoitellessa. Naurettavat tekijänoikeuskorvaukset on luonnollisesti saatava kohtuulliselle tasolle. Musiikintekijöiden on oltava mukana tässäkin kehityksessä. Ansaintalogiikat ovat toki erilaiset mutta ei ne mitään rakettitiedettä ole. Itselleni verkko,- ja somenäkyvyys on itsestään selvä ratkaisu.



JK: Tad Robinson ja Andrew Black laulavat molemmat uudella levylläsi ”Bad Intention” neljä biisiä, ja itse laulat yhden. Oliko sinulla jo biisejä tehdessä tiedossa, kuka tulee laulamaan minkäkin? Ja miten päädyit noiden herrojen kanssa yhteistyötä tekemään?

JP: Laulajien valinta tuli eteen biisien löydettyä lopullisen muotonsa. Tarkoituksenani on aina tehdä paras mahdollinen levytys, siitä syystä pyysin mukaan maailmanluokan laulajat. Molemmat herrat ovat aiemmin keikkailleet järjestämissäni tapahtumissa Rovaniemellä.
Soulahtavia biisejä oli levylle tulossa muutamia, joten kysyin Tadia niihin mukaan. Tad'in laulusoundi sopikin juuri noita lauluja ja lyriikoita tulkitsemaan. Andrew'n aavistuksen rankempi soundi toi tarvittavaa vaihtelua kokonaisuuteen, kuten edelliselläkin "Inner Blues"-cd:llä, jossa hän myös lauloi neljä biisiä. Atlantalainen Andrew on myös bändini vakijäsen keikoilla.

JK: Toivottavasti sekä Tad että Andrew saataisiin taas keikalle Suomeen mahdollisimman pian, onko sinulla asian suhteen suunnitelmia jo tiedossa, esmes levyjulkkarikiertueen muodossa?

JP:Levynjulkkareita juhlittiin Roots'n River Blueseilla Rovaniemellä 1.10. Andrew oli normaaliin tapaan Slim Butler Trion solistina. Ensi kesäksi on jälleen suunnitteilla Suomen kiertue. Toivottavasti kiinnostusta riittää ja keikkaa saadaan myydyksi.



JK: Miten koet levyn ja liven eron? Eli äänitättekö studiossa biisit mahdollisimman pitkälle yhdellä otolla alusta loppuun, ja taas toisaalta, miten lähellä studiossa tallennettuja versioita lauluista
haluat pitää niistä keikoilla esitettävät versiot? Ja kuinka paljon soitatte uusia biisejä keikoilla ennen kun ne päätyvät levylle?
Uudella levylläsihän on pari livenä levytettyä biisiäkin, ”Mean Trouble” ja ”Jumpin Santa”, ja levyn äänityspaikaksi kerrottu Willa Valamokaan tuskin on ihan perinteinen studio?

JP: Mainitsemasi live-vedot äänitti levyn basisti Hannu Lehtomaa "Moskovassa" eli jo puretun Työväentalon vinttitreeniksellä. Eka ehjä otto ja se oli siinä. Eversti Willamon entisessä hirsihuvilassa äänitettiin kaikki muut raidat. Livenä vedettiin pohjat, jonka jälkeen kitaraliidit ja muut od:t päälle. Tadin laulut, koskettimet ja puhaltimet äänitettiin myöhemmin vähän siellä täällä. Keikoilla biisit vedetään aikalailla levyn sovitusten mukaisesti. Kitarat nousevat pääosaan livetilanteessa koska kiippareita tai puhaltimia ei ainakaan toistaiseksi ole ollut mahdollista käyttää. Valitettavasti aikataulu harvoin mahdollistaa yhtä treenikertaa enempää hiomista. Bändin jäsenet kun ovat hajaantunut kartalla; minä asun Helsingissä, komppi Lapissa ja solisti Amerikassa.



JK: Lauluntekijöiden kanssa keskustellessa kiinnostaa aina kovasti kuulla, millaisia insipiraation ja luovuuden lähteitä/apukeinoja kenelläkin on. Peter Gabriel esimerkiksi kertoi joskus jossain haastattelussa, että kun hänellä on hankaluuksia saada lauluihin sanoituksia aikaan, hän lähtee pitkälle junamatkalle, koska juna on hänelle ympäristö, missä tekstejä alkaa helpommin syntyä. Onko sinulla mitään vastaavia tapoja tai paikkoja, jotka auttavat vaikkapa laulujen
sanoitusten valmiiksi saamisessa?

JP: Molempien Slim Butler-levyjen laulut ovat syntyneet riippumatossa chillaten jossain päin Kaakkois-Aasiaa. Talvehdin mielelläni siellä ja yleensä reissun alussa ostan halpistraton Saigonista tai Bangkokista. Demoilen sitten hissukseen parhaat ideat iPadilla Garagebandiin talteen. Luppoaikaa kun on niin ehtii paneutua teksteihinkin kunnolla. Tekstien aiheet muokkautuvat biisistä hönkivän tunnelman inspiroimana. Minun tapauksessa teksti syntyy aina viimeisenä.

JK: Millaista musiikkia nykyään itse kuuntelet eniten?

JP: Ihan laidasta laitaan. Ikisuosikit The Beatles, Hendrix, Rory Gallagher, Little Feat, Muddy Waters, Howlin' Wolf, Steely Dan jne. pyörivät vinyylillä edelleen ja usein. Muuten kuunteluun päätyy vanha ja uusi blues, jazz, soul, funk, reggae ja muut karibian rytmit. Teinivuodet 70-luvulla eläneenä musiikkimieltymykset löytyvät pääsääntöisesti tuolta vuosikymmeneltä. Uudella "Bad Intention" levyllä itse asiassa soivat nuo kaikki vaikutteet jos tarkkaan kuuntelee.

JK: Innokkaana kitaransoiton harrastajana pitää toki udella soittokamoistakin, eli millaisia kitaroita, vahvistimia ja efektipedaaleita käytät?

JP: Pääkitarana käytän MikkiHousen Hakalan Ramin kasaamaa palastratoa. Japsikaula vaahteraotelaudalla, tukevalla kaulaprofiililla (isot kädet) ja tuntematon hienosti resonoiva body, Ramin käsinkäämimät mikit ja perusrautaa konepellin alla. Akustiseen meininkiin käytän reilun tonnin hintaista Martin OM-15:ta.
Vahvistinguru Harri Raudaskoski rakensi minulle aikoinaan "parhaan ikinä", 30-wattisen combon, TubeShotsin, joka mielestäni pieksää kaupoissa tarjolla olevat. Lainakamoilla vedettäessä suosin Vibroluxia, Blues Junioria tai Deluxea. Pedaaleja on käytössä minimaalisesti. Roger Mayerin Voodoo Bluesista boostia ja rouheutta sekä kaiku jostain purkista ellei styrkkarissa ole valmiina. Bossin viritin kulkee aina mukana. Levytyshommissa saatan maustaa keitosta wahilla ja tremololla.

Vintagekamoista hössöttäminen menee minulta ohi täysin. Mojo löytyy kourista, jos sitä on. On hyvä muistaa että esim. Wind Cries Marya levyttäessä Hendrixin strato oli vasta vuoden vanha yksilö. Soittimen ikä ei siis välttämättä merkitse parempaa tonea. Uskaltaisin jopa väittää nykyisten soitinrakentajien tietotaidon olevan paremmalla tasolla kuin ennen.

Blues-Finland.comin arvostelu uudesta levystä:
http://www.blues-finland.com/articles/slim_butler_bad_intention_jarmo_puhakka.html

Teksti Jari Kukkonen, j.t.kukkonen@gmail.com
Slim Butlerin kotisivut: http://www.slimbutler.com/